• Articles
• admin

ja oh, oh my nape of the neck. Ylös pyyhkäisty oh My nape of the neck. Voisin kävellä kenen tahansa takana ja rakastua. Älä lopeta. Älä käänny.”

~Dorianne Laux, albumilta ”Selkien salaisuus”

Kuu ikkunassa

Voisinpa sanoa olevani sellainen lapsi
, joka katseli kuuta ikkunastaan,
kääntyisi sitä kohti ja ihmettelisi.
en koskaan ihmetellyt. Minä luen. Tummat merkit
, jotka ryömivät kohti sivun reunaa.
minulta kesti vuosia kasvattaa sydän
paperista ja liimasta. Minulla oli
vain taskulamppu, kirkas kuin kuu,
lakanoiden alla loimuava valkoinen reikä.

– Dorianne Laux

Deanna Phoenix Selene: Töissäsi on taiteellinen totuus, Dorianne, tarinankertojan lahja, joka vetää lukijan sisään yksityiskohtineen, jotka ovat karuja ja silti hengellisiä. Kuten monet suuret taiteilijat (mieleeni tulevat erityisesti taidemaalarit Georgia O ’ Keefe ja Frida Kahlo), tuot katseesi lähelle sitä, mikä on aivan edessämme, jolloin voimme nähdä kauneuden kivun sisällä. Onko kirjoittaminen sinulle sitten optimistinen teko? Vai rohkeuden teko?
(Kuuntele Dorianne Lauxin lukemaa, ”elämä on kaunista”)
Dorianne Laux: kirjoittaminen optimistisena tekona? Ehkä se on totta. Miksi vaivautua, jos lajillamme ei ole edes pientä toivoa. Ehkä me taiteilijoina ajattelemme, että jos pysähdymme ja katsomme tarkkaan, tai jos katsomme tarpeeksi tarkasti, katseesta voi seurata jotain hyvää, jotain kiinniotettua. O ’ Keefe näytti tekevän päinvastoin, tuovan meidät lähelle nähdäkseen kauneuden tuskan, tai kuten Rilke sanoisi, kauneuden kauhun. Kahlo kesti fyysisen kivun ja teki siitä oudon kauniin. Vaatiiko se heiltä rohkeutta? Heillä ei ollut vaihtoehtoa. Taiteilijat näyttävät olevan pakotettuja tekemään mitä tekevät, pakkomielteisiä, luonnottoman valppaita maailmalle, ei vain kivulle ja kauneudelle, vaan kuten sanotte, jokaisen olemassaololle toisen sisällä. Jostain syystä heistä tuntuu, että heidän on pakko tehdä siitä jotain, kirjoittaa se ylös, tehdä siitä maalaus, veistos, laulu.

Deanna Phoenix Selene: mikä on runoilijan rooli kriisiaikoina?
Dorianne Laux: en usko, että runoilijalla on kriisiaikoina kovin suurta roolia, mutta runoudella varmasti on. Tiedämme, että ihmiset kääntyvät runouden puoleen, jopa ne, jotka eivät lue runoutta, kriisiaikoina-kuolema, sota, tuho, kaikenlainen menetys sekä ilon aikoina–häät, synnytykset, vuosipäivät. Auden kirjoitti runonsa 1. syyskuuta 1939, ja se herätettiin henkiin 9/11/. Ihmiset tarvitsivat runoutta auttaakseen heitä kriisin läpi. Runoilijalla ei ollut merkitystä, vain runolla. Audenin ”Funeral Bluesia” on luettu hautajaisissa sen ilmestymisestä lähtien vuonna 1938:

Pysäyttäkää kaikki kellot, katkaiskaa puhelin.
Estä koiraa haukkumasta mehevällä luulla,
hiljennä pianot ja vaimennetulla rummulla
tuo arkku esiin, anna surijoiden tulla.

ja hänen runonsa” Kerro totuus rakkaudesta ” lausutaan häissä:

koputtaako se aamulla ovelleni,
vai astuuko Bussi
varpailleni?
tuleeko se kuin muutos säähän?
onko sen tervehdys
kohtelias vai karkea?
muuttaako se elämäni kokonaan?
O kerro minulle
totuus rakkaudesta.
harva tietää, kuka Auden oli tai välittää paljoakaan. He haluavat runoutta.

pöly

joku puhui minulle eilen
kertoi minulle totuuden. Vain pari sanaa, mutta tunnistin sen.
tiesin, että minun pitäisi saada itseni nousemaan ylös,
kirjoita se ylös, mutta oli myöhä,
ja olin uupunut tehtyäni
koko päivän töitä puutarhassa, kivien siirtelyssä.
nyt muistan vain maun –
Ei kuin ruoka, makea tai terävä.

ennemminkin hienojakoista jauhetta, kuten pölyä.
enkä ollut riemuissani tai peloissani,
vaan yksinkertainen rapt, tietoinen.
näin se joskus on —
Jumala tulee ikkunaasi,
kaikki kirkkaat ja mustat siivet,
ja olet vain liian väsynyt avaamaan sitä.
Katso minua. Seison kannella
keskellä Oregonia. Talossa on sisällä
ystäviä. Se ei ole minun

talo, et tunne niitä.
he juovat ja laulavat
ja soittavat kitaraa. You love

this song, remember, ”Ophelia”,
Boards on the window, mail
by the door. Kuiskaan

, etteivät he pidä minua hulluna.
he eivät tunne minua niin hyvin.
missä olet nyt? Tunnen itseni tyhmäksi.

puhun puille, lehdille
, jotka parveilevat mustassa ilmassa, tähdille
vilkkuvat sisään ja ulos sydämestä-

muotoiset varjot, kuulle, puoli-
valaistu ja karu, jumissa kuin kirves
oksien välissä. Mitä olet

nyt? Ilmaa? Sumua? Pölyä? Valoa?
mitä? Anna minulle jotain. Minulla on
, että tiedän, minne lähetän ääneni.

suunta. Objekti. Rakkaani, se tarvitsee
lepopaikan. Sano mitä vain. Minä kuuntelen.
I ’ m ready to believe. En välitä edes valheista.

sano palava pensas. Sano Kivi. He ovat
lopettaneet laulamisen nyt ja minun todella pitäisi mennä.
so tell me, quickly. Huhtikuuta. Olen

Spring Streetillä. Tuo on minun harmaa autoni
pihatiellä. He nauravat
ja tanssivat. Jonkun on pakko

ilmestyä pian paikalle. Vilkutan.
Anna minulle merkki, jos näet minut.
I ’ m the only one here on my polves.

~ by Dorianne Laux

Deanna Phoenix Selene: Huomaatko, että traumaattisesta tapahtumasta kirjoittaminen taiteellisella tavalla, esimerkiksi metaforan ja äänileikin tuominen, antaa sinulle mahdollisuuden tutustua kokemukseen syvällisemmin sallimalla sinulle ehkä erilaisen sisääntulon? Vai antaako se sinulle etäisyyttä, jolloin voit ottaa laajemman näkökulman?

Dorianne Laux: kyllä, molemmat asiat kuulostavat minusta todelta. Tarvitsemme etäisyyttä, jotta voimme kirjoittaa mistä tahansa, ja varsinkin jos kyseessä on traumaattinen tapahtuma. Äänen, kuvan, muodollisen rakenteen, toiston tai minkä tahansa runollisen laitteen seuraaminen voi auttaa pitämään mielen kiireisenä, niin että tunteet pysyvät loitolla, tai niin, että tunne voidaan sisällyttää laitteeseen, kuvaan, metaforaan, jotta se ei vuotaisi ulos sivulle kliseisenä tai sentimentaalisena. Haluat raakaa kokemusta, mutta et ammottavaa haavaa. Traumasta on herkkä kirjoittaa, sillä runous on jo niin intensiivinen kommunikaatiomuoto. Vähättely auttaa. Me kaikki tiedämme, että jos huudat jotain, saatat saada jonkun huomion, mutta hän ei oikeastaan kuuntele sitä, mitä sanot, vaan sitä, miten ilmaiset sitä– vihaa, surua, pelkoa. Mutta jos se kuiskataan, se itse asiassa voimistaa paitsi kokemusta, myös sanottuja sanoja. Yritämme kuulla, mitä kuiskataan. Sammutamme huudon.

he ostavat runoutta, kuten jengiläiset
ostavat aseita — aukosta, kaliiperista,
heftistä ja puolustuksesta. He istuvat lattialla
pinoissa, selailevat Keats
ja Plath, Levine ja Olds, neljä poikaa
kirjakaupassa, mustat lasit, murtohiukset,
rumpupaidat roskiksesta St. Vincent de Paulissa.
yksi liukuu vääntyneen kovakantisen
alahyllyltä, muut
kipittävät tarkastamaan päivämäärät,
kellastuneet lyhteet ratsastavat sulavasti
sormiensa alta.
yksi lukee säkeistön kuiskaten,
toinen kääntää sivua, ja heidän päänsä
melkein koskettavat, temppelistä temppeliin — kovikset
huddle, barbaarit ennen metsästystä, lapset
piilossa kujalla sireenien kierrellessä ohi.
kun he ovat lukeneet yhden, sulkeutuu
tunkkainen kansi kuin ovi
Tutankhamonin haudalla. Ne ovat savage
tiedon, kauneuden ja totuuden puolesta.
ne ryömivät polvillaan löytääkseen sen.

~dorianne Lauxin kappaleesta ”villit”

Deanna Phoenix Selene: Onko koskaan ollut kokemusta, josta voisit kirjoittaa?
Dorianne Laux: Kyllä, Vaikka se ei tarkoita, ettenkö murtautuisi ja kirjoittaisi siitä jossain vaiheessa. Tietysti juuri niitä kokemuksia haluamme eniten lähestyä, jos ei suoraan, niin ainakin hengessä, syvyydessä ja varjossa ja surussa. Olen kirjoittanut läheisteni kuolemasta, Viimeksi äitini kuolemasta. Se menetys oli niin valtava ja sydämetön, niin lohduton ja yksinäinen, etten voinut kuvitellakaan kirjoittavani siitä. Yksi asia, joka mahdollisti yrittämisen, oli John Donnen pyhien sonettien lukeminen. Olin niin uppoutunut suruun, etten edes muista, miksi tai miten tai missä luin niitä. Olin aina rakastanut hänen runojaan ”Death Be not Proud” ja ”Batter My Heart”, mutta jotenkin törmäsin hänen sonettiinsa VII:

at the round earths imagin ’d corners, blow
Your trumpets, Angells, and arise, arise
from death, you numberlesse infinities
Of soules, and to your scattred bodies goe,
All who the flood did, and fire shall o’ erthrow,
all who Warre, dearth, Sage, agues, tyrannies,
despaire, law chance, hath Slaine, and you whose eyes,
shall see God, and never tast deaths Woe.
but let them sleepe, Lord, and mee mourne a space,
For, if above all These, my sinnes abound,
’T is late to aske accession of thy grace,
When wee are there; here on this lowly ground,
Teach mee how to katua; for that’ s as good
As if you ’hadst seal’ D my pardon, with thy blood.

puhuimme aiemmin jonkin runollisen laitteen tai rakenteen käyttämisestä apuna vaikean materiaalin läpi. Tein listan Donnen lopun riimeistä ja päätin yrittää kirjoittaa jokaista rivin sanaa kohti. En ole edes varma, tiesinkö kirjoittavani äidistäni, mutta kun runo oli valmis, huomasin tavoittavani jotain, sanoakseni jotain, mitä en uskonut vielä pystyväni sanomaan.

äidin kuolema

pyöreän maan kuvitelluilla kulmilla, puhalla
trumpettisi, enkelisi ja nouse, nouse …

päivän lopussa: viimeinen näky, ääni, haju ja kosketus, puhalla
viimeinen hengenvetosi sairaalan desinfioituun ilmaan, nouse
sängystäsi, kahdeksan lapsen äiti, äärettömyyden siniset arvet
nyörittämässä vatsaasi, särmikkäitä hiuksiasi ja luisia polviasi, ja mene
minne emme voi koskaan löytää sinua, missä emme voi koskaan kukistaa
järjestyksen himoasi, kaaoksen rakkauttasi, epätoivosi
epätoivoasi, oluttölkkiäsi. Heittäkää alas yövarjosilmänne
ja leijukaa läpi hiljaisen, yöpaitanne kiedottuna kuin voi
silpoutuneen sielunne, syvän sydämenne ympärille, tuo tila
jätitte meidät kuin lahjan, hauraat portaikot josseja olemme sidottuja
kiipeämään liian usein ja liian myöhään. Vapauta meidät, anna armosi
hengittää ylitsemme hiljaisuudessa, kun voimme kantaa sen, maahan
kun olemme menetyksessämme. Opetit meitä poimimaan hyvää
mistä tahansa, armahda kuka tahansa, jopa sinä, niin kuin me olemme sinun veressäsi.

Donnen runot auttoivat minua läpi äitini kuoleman, sillä ne auttoivat myös kirjoittamaan hänen kuolemastaan. Ja kuten puhuimme aiemmin, se ei ollut runoilija, joka itse kuoli vuonna 1631, Lontoossa, kun taas minä elin läpi äitini kuoleman lähes 400 vuotta myöhemmin Raleigh,vaan runoja hän jätti meille, minulle, lukea tunnin epätoivon.

siinä sinä olet, uupuneena toisesta itkuyöstä,
käpertyneenä sohvalle, lattialle, sängyn juurelle,

missä tahansa kaadut, kaadut itkien, puoliksi hämmästyneenä
siitä, mihin kroppa pystyy, uskomatta, että jaksat itkeä

enää. Ja siinä ne ovat: hänen sukkansa, paitansa, sinun
alushoususi ja talvihanskasi, kaikki löyhässä kasassa

vessan oven vieressä, ja sinä kaadut taas.
jonain päivänä, vuosien päästä, asiat ovat toisin:

talo siisti kerrankin, kaikki paikallaan, ikkunat
paistaa, aurinko tulee nyt helposti sisään, Hipoo

puulattian ohutta vahalasitetta. Kuorit
appelsiinin tai katselet linnun loikkivan katon reunasta

vieressä, huomaat kuinka esimerkiksi hänen ruumiinsa on jumissa
ilmassa, vain hetki ennen kuin kokoat tahtosi lentää

siivillään olevaan ruffiin, ja sitten teet sen: lennät.
luet, ja hetken näet sanan

, jota et tunnista, yksinkertaisen sanan kuten kuppi tai portti tai wisp
ja pohdit kuin lapsi löytämässä kielen.

Cup, sanot uudestaan ja uudestaan, kunnes se alkaa kuulostaa järkevältä,
ja silloin sanot sen ensimmäistä kertaa ääneen: hän on kuollut.

hän ei ole tulossa takaisin, ja se on ensimmäinen kerta, kun siihen uskoo.

~Dorianne Laux

Deanna Phoenix Selene: Nyky-yhteiskunnassa olemme niin etääntyneitä kuolemanprosessista ja niin valmistautumattomia, kun menetämme jonkun, jota rakastamme, varsinkin kun prosessi venyy niin tuskallisesti ja epäkunnioittavasti, kuten syövän kohdalla. Huolimatta siitä, mitä opimme Hollywoodista, ”kuolema ei ole romanttinen,” kuten sanotte runossanne, vaan ”musta lappu tyhjällä sauvalla.”Mitä sitten voimme tehdä toisin valmistautuaksemme paremmin?
Dorianne Laux: mielestäni kaikki runous on valmistautumista kuolemaan. Tu fun kollega sanoi hänelle kerran: ”se on kuin olisi elossa kahdesti.”Rakastan tätä brasilialaisen runoilijan Manuel Banderian pientä runoa:

elämä on ihme.
jokainen kukka,
sen muoto, väri, tuoksu
jokainen kukka on ihme.
jokainen lintu,
höyhenpukunsa, lentonsa, laulunsa
jokainen lintu on ihme.
avaruus, ääretön,
avaruus on ihme.
aika, ääretön,
aika on ihme.
muisto on ihme.
omatunto on ihme.
kaikki on ihme.
Everything but the death.
Runous mahdollistaa pääsyn quotidian mysteereihin. Se antaa meille mahdollisuuden kunnioittaa elämämme ihmettä, kun elämme sitä, niin että kun kuolema tulee, olemme kiitollisia. Toinen runo, viiden lauseen muodossa, on Gary Youngin kirjoittama:

salama iski kahteen tyttöön sataman suulla. Oranssi
liekki nosti ne ylös ja laski ne uudelleen maahan. Heidän ohuet pukunsa olivat
sulaneet pois. On ihme, että he selvisivät. On ihme, että he
ylipäätään syntyivät.

Someone I love is dying, which is why,
when I turn the key in the ignition
and back the car out of the parkkitila
in the underground garage, and the radio
comes on, sudden and loud, something
by Haydn, a reducing fuuga, and manööver
the car through the dimly Light tunnels
with their low katot, keltaisten nuolien jälkeen
stenciled välein harmaisiin sementtiseiniin,
ajattelen häntä, joka liikkui hitaasti läpi elämänsä viimeisten
kovien päivien en voi lakata itkemästä.
tulliportille saapuessani minun täytyy
lakata ajattelemasta, kun kaivan taskuistani viimeisen
kolikkoni, kääntyä apumiehen puoleen, välinpitämätön
hänen sinisessä takatakissaan, hänen valkoiset hiuksensa kihartuvat kuin savu
hänen haalistuneen kaulansa ympärillä, ja sanoa kiitos,
kuin idiootti, ja ajaa sokaisevaan keskipäivän valoon.
kaikki on hirveän symbolista,
ja kaikki muistuttaa syövästä:
Chevron—kuorma-auto, sen pyöristetty alapohja
maantien soraa ja eilisen sateen hikeä
, kukkakaupan takana oleva roskis
sen jousitettu kansi
painaa alas kuolleita hääkimppuja –
jopa jonkin yksinkertaisen haju, kahvilan avoimesta ovesta ajelehtiva kahvi
ja silmäni
lasittuvat, särkevät pistorasioissaan.
jo kuukausia olen halunnut vain tarkkaamattomuuden siunauksen
liikkua varovasti huoneesta toiseen
pienessä kodissani unohduksen turruttamana.
syödäkseen kulhollisen muroja, eikä kuvitellut häntä,
jynssäsi ohueksi ja kalpeaksi, kykenemättömäksi nielemään.
How not to imagine the tumors
repeilee alla hänen ihonsa, lihansa
I have kissed, silitti minun sormenpäät,
prässäsi vatsaani ja rintojani vasten, joinakin öinä
so hard I thought I could enter him, open
his back at the spine like a door or a verho
and slip in like a small fish between his kylkiluut,
tönäise koralli hänen aivoistaan huulillani,harjaten suolensa sinisten kelojen yli
pyrstöni uurretulla silkillä.
kuolema ei ole romanttinen. Hän on kuolemaisillaan,
no matter how I see it, no matter
what I believe, that fakta is stark
and one dimensional, atonal,
a black note on a empty staff.
jalkani ovat kylmät, mutta eivät yhtä kylmät kuin hänen,
ja vihaan tätä musiikkia, joka tulvii
autoni ahtaat sisukset, pääni,
hidastaa maailmaa sen
karmealla majesteettisuudellaan, muuttaen kaiken minkä näen
jonkinlaiseksi muistoksi elämälle,
vaikka kuinka rumaa tai järjetöntä—
jopa edessäni olevan vanhan Fordin,
sen runtelema takapää oheni ruosteen kampasimpukoiksi,
pumppasi mustia klassisia pakokaasupilviä
kimaltelevaan ilmaan— sitkeitäkin
nasturtiumeja, jotka takertuivat aitaan, köynnökseen ja kukintaansa
mitättömän, musiikin läikkyessä
heidän avoimet kasvonsa, jotka kaartuvat ylöspäin, ohi
sinisen viimeisen reunan ja toisen galaksin Tyyneen altaaseen
, ikään kuin kaikki tuo tyhjyys
olisi hyväntahdon paikka, määränpää,
rauha, johon voisimme nousta.

~ Dorianne Laux

Deanna Phoenix Selene: olet työskennellyt parantolan kokkina, huoltoaseman johtajana, siivoojana. Uskotko, että mikä tahansa työ voidaan tehdä pyhäksi? Onko mitään poikkeusta?

Dorianne Laux: en ole varma. Koska kuolema ei ole romanttista, ei myöskään työ. Se on vaikeaa, monimutkaista, vaikka rakastaisitkin työtäsi, ja on töitä, joita en koskaan haluaisi tehdä. Philip Daceyn kirjassa Night Shift at the Crucifix Factory on ihana runo, jonka nimi on ”the Feet Man.”Se päättyy näihin vuorosanoihin:

se ei ollut helppoa:
kuvittele Jeesus Jeesuksen jälkeen laskeutumassa
sinua kohti
sitä linjaa pitkin, ja sinä
vasarasi valmiina, sinä tiedät
mitä sinun on
tehtävä elantosi hankkimiseksi.
tai B. H Fairchildin runo, laulu:
a small thing done well, my father said

so often that I tired to
hearing it and lost
myself in the shop ’ s north end, an underworld
of
welders who weared black masks and stared

through smoking glass where
all was midnight
except the purest spark, the sinivalkoinen arc

puristin ja sauva. Vasarat tekivät himmeitä sävelmiä

hakkauskuonaa, ja asetyleeni
liekit heittivät varjoja
peltikattoa vasten olevista miehistä kuin suuret linnut
vangittuina väheneviin valopiireihin.
mutta kyllä, mielestäni työnteossa on arvokkuutta. Tarinan mukaan Tom Waits pysähtyy ja menee vanhaan kirkkoon katsomaan lasimaalausta. Joku tuli ja luuli häntä uudeksi talonmieheksi, toi luudan ja mopin ja laittoi hänet töihin. Tom ei selittänyt, kuka hän oli, vaan tarttui luutaan ja alkoi lakaista. Rakastan sitä tarinaa. Miksi ei? Onko yksi työ ”pyhempi” kuin toinen? Onko muusikkona ja lauluntekijänä oleminen ”parempi” kuin talonmiehenä oleminen? Jokaisella on oma tehtävänsä, ja se pitäisi tehdä niin hyvin kuin pystyy. Mitä Robert Boswellin kieroissa sydämissä oleva ”Kysy” – hahmo sanoo? ”Puhdas, vaikka se ei näy.”Toisaalta muistan, että Carolyn Forche sanoi minulle naisrunoilijana toiselle:” ei tarvitse olla puhdas talo.”Se oli loistava neuvo! Se on runoilijoiden ongelma, kaksi vastakkaista ajatusta voi olla totta yhtä aikaa.

Deanna Phoenix Selene: tekeekö runojen kirjoittamisen prosessi sinusta empaattisemman?
Dorianne Laux: taas en ole varma, mutta uskon, että mahdollisuudet ovat paremmat kaikille, jotka käyttävät aikaa yrittäessään selvittää paikkaansa maailmassa taiteen avulla. Taide on luonteeltaan introspektiivistä, ja introspektio johtaa usein itsetutkiskeluun, ymmärrykseen ja myötätuntoon sekä itseä että muita kohtaan. Toisaalta on ollut paljon artisteja, jotka olivat todellisia ääliöitä. En voi sanoa varmasti. Tiedän, että se on auttanut minua tulemaan tietoisemmaksi. Ja edes empatiaa itseäni kohtaan.

Kiina

takaapäin hän näyttää mieheltä
jota kerran rakastin, että hangdog loikoilee
farkkuihinsa, villapaitaliiviin, kaulaansa
paksuhko kuin hevosen kukko, halo
pilkottuja kiharoita.

hän tilaa kahvia ja etsii
taskunsa, ensin edestä, sitten
takaa, pitkä sormi liukuu
viillettyyn farkkuun samalla tavalla kuin mies
sujautti peukalonsa minuun eräänä kesänä
kun makasimme rakkauden jälkeen, pisamainen
ruumiit kaksi vaaleaa Meritähteä lakanoilla.

siemenneste vuoti ja yhdistyi hänen kämmeneensä
, kun hän liikutti peukaloaan hitaasti, ei
kiihottaakseen minua, vain vakuuttaakseen
olleensa siellä.

olen rakastanut muita miehiä sen jälkeen, ottanut
heidät suuhuni kuin lämpimän vokaalin,
lainannut heidän alleen ja katsellut heidän iiriksensä
leijuvan kuin pienet maailmat heidän silmissään.

mutta tämä mies painoi peukalonsa
kohti selkärankani häntää
kuin olisi astumassa
Kiinaan tai kypsään papaijaan

niin, että nyt
kun ajattelen rakkautta
, ajattelen tätä.

~Dorianne Laux

Deanna Phoenix Selene: ketkä ovat olleet suurimmat vaikuttajasi oppiessasi kokemaan maailman syvällisesti ja ilmaisemaan sen, mitä todistat runollisesti?

Dorianne Laux: äitini oli suuri opettaja. Hän opetti minut kuuntelemaan, näkemään, ajattelemaan, kuvittelemaan. Hän soitti pianoa, ja musiikki, joka ympäröi minua lapsena, salli minun mennä sisälleni, sanattomaan tunteen ja mielikuvituksen paikkaan. Hiljaisuuden rikkominen sanoilla tuntui niin merkittävältä teolta. Hänellä oli myös valtava sanavarasto ja luulen, että huomio kieleen inspiroi minua. Hänellä oli myös tapa sanoa asioita, jotka olivat pöyristyttäviä, ”voi Jeesus Kristus kainalosauvalla”, hän saattoi sanoa, ja näin, miten kieli saattoi olla hauskaa, mielikuvituksellista, joustavaa, villiin tarkoitukseen tottunutta. Luonto oli hieno hienovaraisuuden, hiljaisuuden ja valtavuuden opettaja. Kasvoin San Diegon kanjoneissa lähellä suurta Tyyntämerta. Lapsena nuo mykistävät aavikon värit, jotka asettuivat meren erämaata vasten, opettivat minulle, kuinka todella pieni olin ja että olin vain yksi eläin monien eläinten joukossa.

”mutta tiedän, että vain onni
toi hänet tänne, onni ja rakkaus
, jolla ei ollut mitään tekemistä minun kanssani. Paitsi
, että tämän me joskus saamme
, jos elämme tarpeeksi kauan. Jos olemme kärsivällisiä
hengellämme.”

~Dorianne Laux,”Music in the Morning”
Deanna Phoenix Selene: How can we learn to be more attentive, patient? Runoilijoina, taiteilijoina ja ihmisinä?
Dorianne Laux: runon lukeminen on tarkkaavaisuuden teko. Runon kirjoittaminen ja tarkistaminen, tasapainon ja täydellisyyden tavoittelu, vaatii varmasti suurta kärsivällisyyttä. Mutta tarkkaavaisuus vie aikaa ja hiljaisuutta, vapaa-ajan tunnetta maailmassa, joka jatkuvasti vaatii toisenlaista huomiota. Meidän on luotava ”ajan paikkoja” elämäämme.

olemassaolossamme on ajanpaikkoja,
, joilla on selvä
ylivertaisuus säilyttää
remonttihyve, mistä masentunut
väärät
mielipiteet ja riitaisa ajattelu,
tai jokin raskaampi tai tappavampi
paino,
triviaaliammateissa ja Pyöreä
tavallinen
yhdyntä-mielemme
ravitaan ja korjataan näkymättömästi;
hyve,
jolla mielihyvää lisätään,
joka tunkeutuu, mahdollistaa nousemisen,
kun olemme korkealla, enemmän korkealla ja nostaa meidät ylös, kun olemme langenneet.
meidän täytyy ottaa aikaa muistellaksemme itseämme, irrottautua väkijoukosta ja löytää paikka, jossa voimme hukuttaa ja muusia, ihailla maailmaa, olla kiitollisia. Tämä tuntuu naurettavalta aikana, jolloin olemme sodassa, ihmiset ovat työttömiä, lapsia ostetaan ja myydään. Siellä on kauhunäytös. Ja niin on aina ollut. Lajimme historiassa ei ole koskaan ollut halcyon-aikaa. Mutta voimme tehdä oman henkilökohtaisen halcyon, vaikka vain hetkittäin, ”spots of time”, josta voimme nousta virkeinä ja ottaa Aura uudelleen. Käytä kynää tarkasti.

näin lähellä

huoneessa, jossa makaamme,
valo värjää Piirretyt sävyt keltaisiksi.
hikoilemme ja vedämme toisiamme, kiipeämme
sormillamme kylkiluiden liukkaita tikkaita.
missä tahansa kehomme koskettaa, liha
herää eloon. Pää ja tarve, kuin näkymättömät
Eläimet, nakertavat rintaani, pehmeät
sisukset reisiäsi. Mitä haluan
minä vain kurkotan ja otan, ei herkkua nyt,
tummaa ihmisleipää syön kourallinen
ahne kourallinen. Silmät sormet, suu,
halun makeat iilimadot. Hullu nainen,
hänen aivonsa täynnä mehiläisiä, katso kuinka hänen kämmenensä käpertyvät
nyrkeiksi ja hakkaavat tyynyn tajuttomaksi.
ja kun kroppani lopulta antaa sille periksi
, niin vetää itsensä pois, suolainen
ja kaareutunut viimeisine kipuineen, olen
niin kiitollinen, että antaisin sulle mitä vaan, mitä vaan.
jos rakastaisin sinua, näin lähellä oleminen tappaisi minut.

~Dorianne Laux

Deanna Phoenix Selene: What is it about the moon?
Dorianne Laux: se on mahdollisesti osa maapalloamme, joka on heitetty ulos tyhjyyteen, kuollut, kylmä, Hiljainen, eloton osa kakofonisista, onnettomista itsestämme. Se on jatkuvaa ja jatkuvasti muuttuvaa. Se on niin iso, pyöreä ja täyteläinen, tai niin ohut, kaareva ja terävä. Se katoaa. Se ilmestyy uudelleen. Se Seuraa meitä. Se pitää meille seuraa. Se on lyhty pimeyttä vastaan. Se näyttää kärsivän. Se näyttää hehkuvan. Se on ensimmäinen klisee. Ja kuten ruusu, emme koskaan väsy kirjoittamaan siitä.

Lisähuomautukset:

Dorianne Lauxin viides kokoelma, miesten kirja, on tällä hetkellä saatavilla W. W. Nortonilta. Hänen neljäs runokirjansa, Facts about the Moon, on saanut Oregon Book Award-palkinnon ja oli ehdolla Lenore Marshall Poetry Prize-palkinnon saajaksi. Laux on myös kirjoittanut Awake, What We Carry, finalisti National Book Critic ’ s Circle Award, ja Smoke, sekä kaksi hienoa pientä painosta, Superman: The Chapbook ja Dark Charms, molemmat Red Dragonfly Press. Runoilijan seuralaisen toinen kirjoittaja: A Guide to the Pleasures of written Poetry, hän on saanut kaksi parhaan amerikkalaisen runouden palkintoa, Pushcart-palkinnon, kaksi apurahaa National Endowment for the Arts-järjestöltä ja Guggenheim Fellowship-stipendin. Laajalti antologisoitu, hänen työnsä on ilmestynyt Best of APR, Norton Anthology of Contemporary Poetry ja Best of the Net. Vuonna 2001 edesmennyt runoilija Stanley Kunitz kutsui hänet lukemaan Kongressin kirjastoon.

Laux on opettanut runoutta yksityisissä ja julkisissa tiloissa vuodesta 1990 ja vuodesta 2004 Pacific Universityn matalan residenssin MFA-ohjelmassa. Kesäisin hän opettaa Esalen-instituutissa Kalifornian Big Surissa ja Truro Center for the Artsissa Castle Hillissä. Hänen runojaan on käännetty ranskaksi, espanjaksi, italiaksi, koreaksi, romaniaksi, hollanniksi, afrikaansiksi ja Brasilian portugaliksi, ja hänen valitut teoksensa in a Room with a rätti kädessäni on kääntänyt arabiaksi Camel/Kalima Press. Viimeaikaiset runot ovat ilmestyneet American Poetry Review, Cimarron Review, Cerise Press, Margie, Seattle Review, Tin House ja Valparaiso Review. Hän muutti miehensä, runoilija Joseph Millarin kanssa vuonna 2008 Raleighiin, jossa hän opettaa runoutta Pohjois-Carolinan osavaltionyliopiston MFA-ohjelmassa.
käy Dorianne Lauxin kirjailijasivustolla