Kuinka lapsuus on dramaattisesti muuttunut vuosien saatossa
Danielle McCarthy
Barbara Binland on abiturientti Julie Grenessin nimimerkki Melbournessa, Victoriassa, Australiassa. Hän on runoilija, kirjailija ja osa-aikainen Englannin-ja matematiikan opettaja, jolla on yli 40 vuoden kokemus. Hänen monet kirjansa ovat saatavilla Amazonilla ja Kindlellä.
syntyi toinen pieni suuri buumi. Ehkä äitimme tupakoivat tai joivat raskauksissaan. Lisäksi äitimme ottivat aspiriinia tai Bex: ää, söivät kaloja purkeista, eikä heille tehty ultraäänitutkimuksia tai esikuolemakokeita.
kun olimme syntyneet, meidät kapaloitiin täyteen kapaloihin ja kehdattiin bassinetteihin ja vauvansänkyihin, maalattiin lyijypohjaisilla maaleilla. Kasvoimme kodeissa, joissa ei ollut lukkoja kaapeissa eikä ovissa. Meille annettiin leikkiaseita ja rakastimme Cowboyn pelaamista. Kuljetusta varten ajoimme pushbikeillä tai kolmipyörillä, joissa ei ollut kypärää, ja pomppimme autoissa, joissa ei ollut turvavöitä tai turvaistuimia.
arjessa meitä käskettiin ’menemään ja leikkimään’, joten me luuhasimme isoilla takapihoilla, joimme puutarhaletkusta, jaoimme juomia ja söimme mutapiirakoita vihannesalueella. Ruskistuimme suureksi kesäauringoksi. Se oli vanhan isoisän mukaan hyväksi immuunijärjestelmällemme. Siksi mahdollinen ihosyöpä nykyään.
me kaikki veimme lounaamme kouluun, voileivät valkoista leipää aidolla voilla. Söimme kotileivonnaisia, joissa oli aitoa valkoista sokeria ja täysmaitoa. Söimme myskitikkareita ja tikkarisavukkeita. Pelasimme koko ajan, kukaan ei tarkistanut jatkuvasti kännykästä, missä olimme koko päivän. Meillä ei ollut kelloja eikä älypuhelimia. Kun katuvalaistus syttyi, menimme sisätiloihin syömään lihaa ja kolmea kotona kasvatettua vihannesta. Söimme isiemme hedelmäpuiden hedelmiä.
lisäksi opiskelimme kouluissa isoilla luokilla. Ei läppäreitä, ei tietokonetta, ei internetiä tai edes laskimia matematiikan tekemiseen. Meidän piti käyttää aivojamme. Meillä ei ollut GPS: ää, jolla olisimme voineet kiertää lähiöitä ja etsiä ystäviämme, jotka kaikki asuivat lähellä.
kiipesimme puihin, raaputimme polvia, saimme haavoja ja murtuneita luita ja jouduimme ’vaikeuksiin’ koulussa tai kun ’isä’ tuli kotiin. Ketään ei haastettu oikeuteen. Paljon kertaa vietimme onnellinen tuntia keksiä pelejä tennispalloja tai hyppynaruja, ja pojat teki mikro-kärryt, ja oli Ritsat. Teimme oman huvimme.
niin, mikä muutti kaiken tuon? Meistä tuli sukupolvi, joka pysäytti Vietnamin.meillä oli kukkia hiuksissamme ja matkan varrella keksimme teknologian. Tämä on perintömme. olimme keksijöitä. Suuren esikaupunkiunelman, tiiliviilun eli säänkirjoitusasunnon, tuhoutumisen ansiosta monet tuhatvuotiset lapset kasvavat monirykelmäisissä kodeissa, joissa ei ole takapihaa.
ne pelaavat betonisella ajotiellä eli verkossa. Heidän matkapuhelimensa valvovat heitä jatkuvasti. Ystävilleen he matkustavat urheilukomplekseihin raskaan saattueen turvin pelaamaan hyväksytyissä urheilujoukkueissa. Heidän koulutuksensa on 2000-luvun visuaalista graafisuutta ja kommunikatiivisuutta. Meidän piti oppia rote-sivun kääntämisen avulla rajallinen valikoima tekstikirjoja. Normit muuttuvat. Mutta me kaikki selvisimme. Jotenkin.