[kokeelliset tutkimukset kallonmurtumasta ohimoalueella (tekijän transl)]
nämä kokeelliset tutkimukset kallonmurtumista ohimoalueella toteutettiin yhteistyössä Tokion yliopiston teknillisen tiedekunnan ja neurokirurgian laitoksen kanssa. 15 kuivaa ihmisen kalloa puristui staattisesti bitemporaaliseen suuntaan. Kokeidemme tulokset ovat seuraavat: 1) ensimmäisen murtuman tuottamiseen tarvittavat voimat (parietotemporaalisen ompeleen erot) ovat 135 kg: n ja 385 kg: n välillä. (keskiarvo; 258 kg) 2) toisen murtuman tuottamiseen tarvittavat voimat (todelliset murtumat) ovat 195-550 kg. (keskiarvo; 356,3 kg) 3) kallojen sisähalkaisijoiden aleneminen esitutkinnasta ensimmäiseen murtumaan on 0,65-1,85 mm. 4) kallojen sisähalkaisijoiden aleneminen esitutkinnasta toiseen murtumaan on 1,56-4,5 mm. 5) kallojen sisähalkaisijoiden pienentämiseen 1 milimetrillä tarvittavat voimat ovat välillä 85 kg/mm-380 kg/mm. (keskiarvo; 221 kg/mm) ohimoalueen murtuman aikaansaamiseen tarvittavat voimat ovat paljon pienemmät kuin otsan alueen murtumiseen tarvittavat voimat. Kalloa muotoiltaessa on välttämätöntä kohdistaa paljon suurempi voima otsan alueelle kuin ohimoalueelle. Näiden kokeiden tuloksista ei selviä, mikä on kallon iän ja kallonmurtuman aikaansaavan minimaalisen voiman välinen suhde. Kallojen painot olivat suoraan yhteydessä kallonmurtumien syntyyn tarvittavaan vähäiseen voimaan. Sisemmän taulukon katkoksia edelsi ulomman taulukon katkoksia, kun puristetun alueen yli tapahtui lineaarisia murtumia. kun samalle alueelle muodostui painuneita murtumia, ulompi pöytä rikkoutui ennen sisempää pöytää. Kun lineaariset murtumat muodostuivat kauas samalta alueelta, ulompi pöytä rikkoutui ennen sisempää pöytää. Urheiluvammoja koskevien tutkimusten mukaan pelaajat, jotka kuolivat saatuaan osuman golfpalloista tai pesäpalloista, osoittivat samoja kliinisiä kursseja kuin tyypillisessä ekstraduraalihematoomassa. Kuolettavasti loukkaantuneiden pelaajien röntgentutkimuksissa ei löytynyt kallonmurtumia. Murtuneiden kallojen läpivalaisututkimukset eivät useinkaan paljastaneet vauriota, ellei luunmurtuma ollut kaukana toisistaan. Edellä esitettyjen tulosten perusteella vaikuttaa siltä, että rutiininomaiset kallokalvot, joissa käytetään joko etu-taka-tai lateraaliprojektioita, eivät riitä kallonmurtumien diagnosointiin. Kallonmurtuman tutkimisessa stereoröntgenmenetelmällä on saatu hyviä tuloksia.